Päätimme aluksi käydä ostoksilla Connaught placella. Ensiksi Kasmira vei meidät paikalliseen mattokauppaan, meidän luvalla kuitenkin. Tuomas innostui hieromaan kauppoja.Niinhän siinä kävi että kaupat tuli. Upean tiiilen punaisen kasmir-villamataon saikin. Olimme ehkä hiukan kateellisia. Ei nyt sentään, mutta emme viitsineet itselle mattoa hankkia kun olimme juuri ostaneet olohuoneeseemme kaksi isoa villamattoa. Upeammat olisimme kyllä täältä saaneet kuin kotona olevat. Itse ei onnkesi tarvinnut mattoa kuljettaa, vaan liike hoiti kuljetuksen kotiin asti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

<?xml:namespace prefix = v ns = "urn:schemas-microsoft-com:vml" />

Mattokaupan valikoimaa

Connaugh placella etsimme kauppaa, josta olisimme saaneet lapsille vaatteita. Monta innokasta opasta löytyi, mutta emmme jaksaneet parin oppaan jälkeen oikein innostua, koska aina paikka osoittautui pieneksi paikalliseksi käsityöläispuodiksi. Pitkähihaista neuletta olisimme lähinnä Sagalle kaivanneet, mutta jäi haaveeksi. Alkumatkasta ei oikein kannata laukkujaan täyttää. Palaamme kahden kuukauden päästä Delhiiin ja katsomme onko sitten vielä tarpeita.

Tien ylittäminen olikin jo luku sinänsä. Autoja autojen perään, välissä riksat ja tuktukit, ynnä muut menopellit. Kumpaankin suuntaan kaksi kaistaa ja kapea max. 50cm leveä ja muutaman kymmenen senttiä korkea kannas välissä. Autoja meni yhteen suuntaan välillä neljäkin kappaletta. Aikamme ihmeteltyämme totesimme että ei auta kuin mennä sekaan. Lastenrattaat edellä ei uskalla mennä. Paikalliset asukkaat puikkelehtivat sujuvasti autojen seassa, rattaat eivät olleet oikein ketteriä siihen touhuun. Minä menin päättäväisesti sekaan vaan ja pysäytin liikenteen. Tuomas ja Eero tulivat lasten rattaiden kanssa perässä. Hyvin se sujui, vaikka aluksi hieman hirvitti. Jokapaikassa ei ollut alikulkutunneleita, joten jos tien halusit ylittää ei ollut paljon vaihtoehtoja, vaikka se vähän hullua olikin.

Kuvassa meno näyttää rauhalliselta, totuus on jotain muuta

Kaupustelijoita oli kaduilla vähintäänkin riittävästi. Kävimme syömässä paikallista ruokaa  Banana Leafissa. Aika maukasta kasvisruokaa... Verne raukan suuta poltteli eikä hän suostunut syömään kuin vähän riisiä. Onneksi olimme varanneet hänelle aika kasan purkkiruokaa matkaan. Kahdeksi kuukaudeksi ne eivät kuitenkaan riitä. Ruoan jälkeen kävimme katsomassa valmiiksi Tuomakselle lentokentän reitit, kun hän palaa kuukauden kuluttua yksin takaisin Goasta. On sitten vähän mukavampi tulla, kun on edes paikat nähnyt.

Vernelle ei kasvisruoka maistunut

Lentokentällä oli joku suuri vastaanottokomitea. Joku julkkis kai tulossa ja kansaa oli pilvin pimein. Emme päässeet selvyyteen siitä kuka oli tulossa. Äiti Ammalta hän kuitenkin näytti, joskaan ei kuulemma ollut hän. Nimi ei sanonut meille mitään, emmekä saaneet siitä selvää. Takaisin tullessa juutuimme ruuhkaan. Sopivasti torkahdin. Herätessäni Eero ja lapset nukkuivat. Tuomakselle totesin että näköjään olemme vieläkin matkalla. Vastaan tulevien kaistalla oli kilometrien pituinen jono autoja pysähdyksissä.. Olimme kuulemma puoli tuntia odottaneet että pääsisimme jatkamaan matkaa. Liikenne näyttää kyllä aika järjettömältä. Kaikki puikkelehtivat miten sattuuu ja kaistoilla ei näköjään ole paljoakaan merkitystä. Mennään sieltä mistä pääsee. Äänitorvet ovat ahkerassa käytössä. Ylinopeudesta kuulemma sakoitetaan aika rankasti jos jää kiinni. Sakko on noin 1000 rupiaa. Kuskimme kuukausiansio on kuulemma 2500 rupiaa. Ei kuulemma haluttanut ajaa ylinopeutta. Liikenteen saessa on jos jonkinlaista kulkupeliä. Yhtään autoa jossa ei ole  peltivaurioita emme pitkästä seurannasta huolimatta nähneet. Iltapalaa kävimme ostamasta pienestä leipomosta. Ei jakasanut  lähteä enää minnekkään iltapalalle.

Jalka ja sen onnellinen omistaja (lähikosketus lehmän läjään)